Kirjoitan blogissani vähän milloin mistäkin mulle tärkeistä asioista, ja nyt meinaan taas tarttua yhteen mua kiinnostavaan aiheeseen...
Nimittäin, kaikki on yleensä melkein liian hyvin, emmekä arvosta tarpeeksi elämän perusasioita! Terveys, onnellisuus, haaveiden toteutuminen ja se että kaikki järjestyy jotenkin, otetaan itsestäänselvyytenä. Mutta mitä jos hitto vie ei järjestykään, joka päivä on selviytymistä ja sopeutumista, eikä asiaan voi vaikuttaa.
Elämä voi muuttua silmän räpäyksessä, niin kuin esim itsellenikin kävi. Kaikki oli kunnossa, mutta kuitenkin se satula liukui hevosen kyljelle (vaikka oli kiristetty), ja tottakai mun piti pirullisesti lentää takaperin niskoilleni maneesin seinän terävään reunaan. Seuraavana hetkenä makasin maassa halvaantuneena ilman että kädet tai jalat liikkui, ja toivoin vaan että hermostunut hevonen talloisi mua... Tietty olin yksin, enkä edes voinut soittaa apua, eikä kukaan kuullut avun huutojani. Niskassa vähän tuntui, mutta tässä vaiheessa olin tietämätön siitä, että 4 kaularangan nikamaa oli murtunut ja yksi niistä oli täysin pirstaleina.
Nyt, 7 kuukautta myöhemmin (2 kk:tta sairaalassa+5 kk:tta kuntoutuksessa) asiat on aika hyvin. Kädet toimii aika paljon, ja pystyn jopa kelaamaan pyörätuolia, mikä oli aika utopistinen ajatus vielä viime lokakuussa! Oon kiitollinen tästä elämästä, ja koen että tämä on jollain lailla mun second chance. Oon nähnyt ihmisiä joilla menee huonomminkin, ja koen että olin kuitenkin aika onnekas, kun vältyin esim aivovammalta, ja hengitän omilla keuhkoillani.
Toivon että tää herättäisi ajatuksia muuallakin, ja miettisitte hetken miten hyvin asiat oikeesti on. Elämässä on vastoinkäymisiä, mutta ilman terveyttä meillä ei oo mitään! Poistukaamme hetkeksi sieltä pinnallisesta kuplasta, ja annetaan perusasioille arvoa. Aamen.
Nimittäin, kaikki on yleensä melkein liian hyvin, emmekä arvosta tarpeeksi elämän perusasioita! Terveys, onnellisuus, haaveiden toteutuminen ja se että kaikki järjestyy jotenkin, otetaan itsestäänselvyytenä. Mutta mitä jos hitto vie ei järjestykään, joka päivä on selviytymistä ja sopeutumista, eikä asiaan voi vaikuttaa.
Elämä voi muuttua silmän räpäyksessä, niin kuin esim itsellenikin kävi. Kaikki oli kunnossa, mutta kuitenkin se satula liukui hevosen kyljelle (vaikka oli kiristetty), ja tottakai mun piti pirullisesti lentää takaperin niskoilleni maneesin seinän terävään reunaan. Seuraavana hetkenä makasin maassa halvaantuneena ilman että kädet tai jalat liikkui, ja toivoin vaan että hermostunut hevonen talloisi mua... Tietty olin yksin, enkä edes voinut soittaa apua, eikä kukaan kuullut avun huutojani. Niskassa vähän tuntui, mutta tässä vaiheessa olin tietämätön siitä, että 4 kaularangan nikamaa oli murtunut ja yksi niistä oli täysin pirstaleina.
Nyt, 7 kuukautta myöhemmin (2 kk:tta sairaalassa+5 kk:tta kuntoutuksessa) asiat on aika hyvin. Kädet toimii aika paljon, ja pystyn jopa kelaamaan pyörätuolia, mikä oli aika utopistinen ajatus vielä viime lokakuussa! Oon kiitollinen tästä elämästä, ja koen että tämä on jollain lailla mun second chance. Oon nähnyt ihmisiä joilla menee huonomminkin, ja koen että olin kuitenkin aika onnekas, kun vältyin esim aivovammalta, ja hengitän omilla keuhkoillani.
Toivon että tää herättäisi ajatuksia muuallakin, ja miettisitte hetken miten hyvin asiat oikeesti on. Elämässä on vastoinkäymisiä, mutta ilman terveyttä meillä ei oo mitään! Poistukaamme hetkeksi sieltä pinnallisesta kuplasta, ja annetaan perusasioille arvoa. Aamen.
Aamen! Kyllä se on just näin. Hienoa, että aloit kirjoittamaan, se on hyvä tapa prosessoida, mutta myös dokumentoida. Liian usein unohdetaan arvostaa sitä mitä meillä on, ja valitetaan pikkuasioista. Eletään siis arvostaen terveyttä ja nautitaan elämästä, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu... ♡
VastaaPoista<3
PoistaTotta joka sana! Niin käsittämättömän ylpeä susta! :) Love you! ♡
VastaaPoistaOon käsittämättömän lucky, kun mulla on tollanen ystävä kun sinä! <3
PoistaMoikka Nicole!
VastaaPoistaOlet usein ollut ajatuksissani; siitä lähtien kun sain kuulla onnettomuudestasi, olen toivonut, että kaikki kääntyy kohdallasi paremmin päin ja pääsisit jatkamaan elämässäsi eteenpäin - nyt olet ottanut jo aika hiton ison askeleen sitä kohti! En usko, että olen läheskään ainoa, jonka ajattelu muuttui tämän myötä: olen ollut paljon nöyrempi elämälle ja yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, miten arvokasta jokainen päivä on, ja miten pitäisi arvostaa sitä mitä itsellä on, ja mitä on saanut kokea, eikä murehtia ns. turhia. Juuri kuten sanoitkin.
Olen myös ihaillut sun käsittämätöntä tsemppiasennetta ja sisua, millä olet vetänyt itsesi läpi kaikesta jo tähän pisteeseen asti - puolessa vuodessa! Harva on joutunut samanlaiseen koettelemukseen ja vielä harvemmalla on jaksamista ja positiivisuutta samalla tavalla.
Minäkin siis sanon, että hienoa kun aloit kirjoittamaan - uskoisin, että se mitä kirjoitat ja tulet kirjoittamaan, antaa ajattelemisen aihetta monelle, ja tietysti myös kiva kuulla kuulumisiasi . Kaikkea hyvää sun alkukesään :)
Kiva kuulla susta Minna! :) halusin kirjoittaa blogia, koska pystyn siihen nyt, kun kädet toimivat sen verran. Pitää tehdä asioita joita voi tehdä, eikä surkutella liikaa niitä juttuja jotka ei onnistu, sillä asenteella mennään eteenpäin!
PoistaHei! Törmäsin blogiisi kun googlailin ratsastusonnettomuuksista. Itse putosin vajaa kuukausi sitten hevosen selästä ja mursin lonkkani, reisiluu lähti kokonaan irti lonkasta.
VastaaPoistaMieli on ollut vähän matalana. Kun luin tekstisi, tajusin kuinka kiitollinen saan olla, kun luultavaati kuntoudun lähes täysin.
Sulla on upea asenne, ihailen! Toivotan hurjastii tsemppiä, ihmeitä tapahtuu kun tahto on tarpeeksi kova! Tässä minun blogini osoite www.lambardiya.blogspot.com, jos kiinnostaa niin käy kurkkaamassa.
Terveisin Liisa