Kohta se on... Nimittäin kesäkuu! Mihin tää aika on mennyt? Aika tuntuu kulkevan jotenkin erilailla kuin ennen. Viime syksynä aika tuntui pysähtyvän, sinä päivänä, 6.10. Alkoi pitkä harmaa ajanjakso, josta tuli mun elämän suurin kamppailu. Joulut, pääsiäiset ja muut pyhät vaan lipui ohi, ja tuntuu ihan hullulta, että pian ollaan jo juhannuksessa.
Kaikesta huolimatta, asiat on nyt aika hyvin, ja alkaa tuntua että kyllä se elämä tästä vielä jatkuu. Vaikka tuntuukin että oon sopeutunut tilanteeseen ihan hyvin, niin onhan tässä omat haasteensa. Kevät on vielä siitä haasteellinen vuodenaika, että aiemmin se tarkoitti kisakauden alkamista. Kalenteri oli jo täynnä kisapäiviä ja alkavan kauden tavoitteet oli asetettu. Valmentaja kävi kerran viikossa, ja loput treenit suunnittelin itse. Ratsastuksen ohella oli myös tavoitteellista treeniä salilla, ja kevättä kohden lisäsin myös juoksulenkkejä. Voi että miten paljon kaipaankin juoksulenkkejä! Ulkoillessa kun lenkkeilijöitä tulee vastaan, himo vaan kasvaa! Mielessäni tunnen sen askeleen lennokkuuden ja hyvän olon tunteen, kun saa vetää keuhkot täyteen happea, sykkeen noustessa, ja tulee lämmin ja hengästynyt olo. Ja ne juoksumaastot maalla... Mikään ei voita niitä maisemia ja luonnon puhtaita tuoksuja. Myös lenkin jälkeinen fiilis on korvaamaton, etureiden lihakset tönkkönä väsymyksestä, mutta on niin voittajafiilis!
Ja mitä ratsastukseen tulee, aioin fiilistellä muiden kisasuorituksia katsomon puolelta, ja tsempata varsinkin tuttuja ja tietty seurata silmätarkkana vanhoja oppilaita ! ajattelen oppilaitani usein, ja toivon että nauttivat nyt munkin puolesta siellä hevosen selässä :)
Kolme viikkoa olen nyt asunut omassa asunnossani, ja siihen onkin ehtinyt mahtua jo kaikenlaista. Palveluasumisen hyvät ja huonot puolet on tulleet jo aika konkreettisesti esille. Hyvät puolet on siinä että henkilökunta on samassa rakennuksessa 24/7, mutta siihen ne positiivisuudet palvelun suhteen jääkin. Avustajilta puuttuu liikaa osaamista, ja olen saanut jo liian monta kertaa kärsiä asiasta. Muutaman suomenkielentaito on aika heikohkoa, mutta onneksi voin paikkailla englannilla, se nyt ei ole niin vakavaa. Ekalla viikolla mut myös unohdettiin aamulla moneen otteeseen, tai sitten luvattiin tulla, mutta ei tultukaan. En ole aiemmin ollut kovinkaan stressaantunut kuntoutuksen aikana, mutta täällä stressihermot on kyllä kovalla koetuksella. Huomaan sen itsessäni turhautumisena ja tiuskimisena, mikä ei ole mun tapaista... Avustajat täällä on kaikki myös tooodella erilaisia, eivätkä he selkeästi edes aina ymmärrä toisiaan.
Noh, kämppäni on kuitenkin aikaa viihtyisä, ja mulla on aivan ihana henkilökohtainen avustaja, jonka kanssa mennään aktiivisesti milloin mihinkin, esim. katsomaan kisoja ja täytyyhän sitä välillä vähän shoppailemaankin päästä (joo, tiedän, todella turhamaista, mutta niin piristävää :). Suomen kesä on lyhyt, " I look forward for the summer, the rain gets warmer" , joten nyt mennään eikä meinata!
Kaikesta huolimatta, asiat on nyt aika hyvin, ja alkaa tuntua että kyllä se elämä tästä vielä jatkuu. Vaikka tuntuukin että oon sopeutunut tilanteeseen ihan hyvin, niin onhan tässä omat haasteensa. Kevät on vielä siitä haasteellinen vuodenaika, että aiemmin se tarkoitti kisakauden alkamista. Kalenteri oli jo täynnä kisapäiviä ja alkavan kauden tavoitteet oli asetettu. Valmentaja kävi kerran viikossa, ja loput treenit suunnittelin itse. Ratsastuksen ohella oli myös tavoitteellista treeniä salilla, ja kevättä kohden lisäsin myös juoksulenkkejä. Voi että miten paljon kaipaankin juoksulenkkejä! Ulkoillessa kun lenkkeilijöitä tulee vastaan, himo vaan kasvaa! Mielessäni tunnen sen askeleen lennokkuuden ja hyvän olon tunteen, kun saa vetää keuhkot täyteen happea, sykkeen noustessa, ja tulee lämmin ja hengästynyt olo. Ja ne juoksumaastot maalla... Mikään ei voita niitä maisemia ja luonnon puhtaita tuoksuja. Myös lenkin jälkeinen fiilis on korvaamaton, etureiden lihakset tönkkönä väsymyksestä, mutta on niin voittajafiilis!
Ja mitä ratsastukseen tulee, aioin fiilistellä muiden kisasuorituksia katsomon puolelta, ja tsempata varsinkin tuttuja ja tietty seurata silmätarkkana vanhoja oppilaita ! ajattelen oppilaitani usein, ja toivon että nauttivat nyt munkin puolesta siellä hevosen selässä :)
Kolme viikkoa olen nyt asunut omassa asunnossani, ja siihen onkin ehtinyt mahtua jo kaikenlaista. Palveluasumisen hyvät ja huonot puolet on tulleet jo aika konkreettisesti esille. Hyvät puolet on siinä että henkilökunta on samassa rakennuksessa 24/7, mutta siihen ne positiivisuudet palvelun suhteen jääkin. Avustajilta puuttuu liikaa osaamista, ja olen saanut jo liian monta kertaa kärsiä asiasta. Muutaman suomenkielentaito on aika heikohkoa, mutta onneksi voin paikkailla englannilla, se nyt ei ole niin vakavaa. Ekalla viikolla mut myös unohdettiin aamulla moneen otteeseen, tai sitten luvattiin tulla, mutta ei tultukaan. En ole aiemmin ollut kovinkaan stressaantunut kuntoutuksen aikana, mutta täällä stressihermot on kyllä kovalla koetuksella. Huomaan sen itsessäni turhautumisena ja tiuskimisena, mikä ei ole mun tapaista... Avustajat täällä on kaikki myös tooodella erilaisia, eivätkä he selkeästi edes aina ymmärrä toisiaan.
Noh, kämppäni on kuitenkin aikaa viihtyisä, ja mulla on aivan ihana henkilökohtainen avustaja, jonka kanssa mennään aktiivisesti milloin mihinkin, esim. katsomaan kisoja ja täytyyhän sitä välillä vähän shoppailemaankin päästä (joo, tiedän, todella turhamaista, mutta niin piristävää :). Suomen kesä on lyhyt, " I look forward for the summer, the rain gets warmer" , joten nyt mennään eikä meinata!
Mahtavasti kirjoitettu! Kyllä sitä saakin välillä mennä hermo, varsinkin kun on siihen ihan syynsäkin! Silloin pitääkin vähän avautua!! Sää oot kyl niin mielettömän positiivinen ihminen, että en voi kun hattua nostaa. Löydät niin paljon positiivisia asioita vaikka et lenkille nyt itse pääsekään. Toivottavasti siellä alkaa asiat pian sujua paremmin ja mieli pysyy virkeänä. Ihanaa että oot löytänyt noin mieluisan avustajan! ♡
VastaaPoista