Edellisestä kirjoituksesta onkin hetki vierähtänyt! Syy siihen on varmasti lähinnä se että mun ajatukset on lennelleet niin moneen suuntaan, etten ole saanut niistä oikein kiinni. Kun sitä punaista lankaa ei vaan löydy, ja lankakerä on tuhannen solmussa, on turha yrittää väkisin siitä vetää.
Vuosi on kulunut onnettomuudesta, ja se tietenkin herättää paljon erilaisia ajatuksia. Vaikka kuinka haluan tuntea kiitollisuutta siitä että saan edelleen jatkaa matkaani tässä elämässä, vaikka hengenlähtö olisi voinut olla todella lähellä, laukkailee ajatukset synkempiinkin suuntiin. Miten jatkaa eteenpäin kun kaipuu entiseen kasvaa ihan tolkuttoman suureksi, ja mielen valtaa suunnaton haikeus. Sitä miettii kaikkea sitä mitä ei voi saada tai saavuttaa, vaikka pitäisi ajatella niitä asioita jotka on edelleen mahdollisia. Loppupeleissä kaikki on vaan itsestä kiinni, vaikka fyysisiä rajoitteita onkin paljon.
Enää en voi tehdä kovaa jalkatreeniä ja tuntea sitä adrenaliinin virtausta ja poltetta lihaksissa, joka oli aiemmin ihan parasta huumetta! En voi laukata tukka putkella niin että kyyneleet valuu silmistä, nyt kyyneleet tulee pelkästä ajatuksesta. Oon joutunut luopumaan todella monesta rakkaasta asiasta, eikä sen tunnustaminen ole helppoa.
Elämä on kiinni pitämistä, luopumista, hyväksymistä ja uuden oppimista.
Jotta tää ei olis pelkästään suruvirsi, on hyvä pysähtyä hetkeksi, katsoa taakse ja suunnata kohti tulevaa ja tuntematonta.
Vuosi sitten olin 32 päivää teholla, näihin aikoihin pääsin kuukauden sisälläolon jälkeen vihdoin ulos! Se oli kyllä outoa, kun ensin olin tuijotellut ikkunasta ulos syksyä, seurannut lehtien tippumista puista ja jopa ensilumen tuloa. En koskaan tule unohtamaan sitä tuolia, jolla mut vietiin ulos! Ihan älyttömän iso nojatuoli pyörillä! Mun huonon tasapainon takia mikään muu ei käynyt. Ja nyt mä istun todella kevyessä pyörätuolissa ilman käsinojia tai muita tukia. Kelaaminenkin edistyy hyvin, etanavauhdista oon siirtynyt jo kilpikonna moodiin! Ja matkat senkun pitenee. Oon myös päässyt taas kuntosalille treenaamaan käsiä, ja se on jo lyhyessä ajassa selkeästi tuottanut tulosta. Ihanaa kun vihdoin tuntuu taas siltä, että edistystä tapahtuu!
Lopuksi vielä kiitos kaikille ketkä ootte kulkeneet tässä mun tukena kuluneen vuoden aikana, ja jaksaneet tsempata mua. Teidän tuki on ollut mulle todella tärkeä <3 Jatketaan yhdessä tätä "elämysmatkaa" eteenpäin.
Vuosi on kulunut onnettomuudesta, ja se tietenkin herättää paljon erilaisia ajatuksia. Vaikka kuinka haluan tuntea kiitollisuutta siitä että saan edelleen jatkaa matkaani tässä elämässä, vaikka hengenlähtö olisi voinut olla todella lähellä, laukkailee ajatukset synkempiinkin suuntiin. Miten jatkaa eteenpäin kun kaipuu entiseen kasvaa ihan tolkuttoman suureksi, ja mielen valtaa suunnaton haikeus. Sitä miettii kaikkea sitä mitä ei voi saada tai saavuttaa, vaikka pitäisi ajatella niitä asioita jotka on edelleen mahdollisia. Loppupeleissä kaikki on vaan itsestä kiinni, vaikka fyysisiä rajoitteita onkin paljon.
Enää en voi tehdä kovaa jalkatreeniä ja tuntea sitä adrenaliinin virtausta ja poltetta lihaksissa, joka oli aiemmin ihan parasta huumetta! En voi laukata tukka putkella niin että kyyneleet valuu silmistä, nyt kyyneleet tulee pelkästä ajatuksesta. Oon joutunut luopumaan todella monesta rakkaasta asiasta, eikä sen tunnustaminen ole helppoa.
Elämä on kiinni pitämistä, luopumista, hyväksymistä ja uuden oppimista.
Jotta tää ei olis pelkästään suruvirsi, on hyvä pysähtyä hetkeksi, katsoa taakse ja suunnata kohti tulevaa ja tuntematonta.
Vuosi sitten olin 32 päivää teholla, näihin aikoihin pääsin kuukauden sisälläolon jälkeen vihdoin ulos! Se oli kyllä outoa, kun ensin olin tuijotellut ikkunasta ulos syksyä, seurannut lehtien tippumista puista ja jopa ensilumen tuloa. En koskaan tule unohtamaan sitä tuolia, jolla mut vietiin ulos! Ihan älyttömän iso nojatuoli pyörillä! Mun huonon tasapainon takia mikään muu ei käynyt. Ja nyt mä istun todella kevyessä pyörätuolissa ilman käsinojia tai muita tukia. Kelaaminenkin edistyy hyvin, etanavauhdista oon siirtynyt jo kilpikonna moodiin! Ja matkat senkun pitenee. Oon myös päässyt taas kuntosalille treenaamaan käsiä, ja se on jo lyhyessä ajassa selkeästi tuottanut tulosta. Ihanaa kun vihdoin tuntuu taas siltä, että edistystä tapahtuu!
Lopuksi vielä kiitos kaikille ketkä ootte kulkeneet tässä mun tukena kuluneen vuoden aikana, ja jaksaneet tsempata mua. Teidän tuki on ollut mulle todella tärkeä <3 Jatketaan yhdessä tätä "elämysmatkaa" eteenpäin.
Kommentit
Lähetä kommentti