Siirry pääsisältöön

Escape Room

 Have you ever been to one of those escape rooms? The ones you go to, play the game for 45-60 minutes and then get out. The game is usually based on solving some kind of a mystery or a problem, but even if you fail with the given task, you will get out of there when the time is up.

A couple of weeks ago I suggested a member of my family that we really should go and try out an escape room-game. That would be fun for us, I thought. But the reaction I got back from my family member was quite priceless, when he said; "Are you kidding me? You have lived for years in a real life escape room, and now you voluntarily wanna go to one?!"

That was not the reaction I was waiting for, but then I quickly realized he was completely right. Why would I choose to be locked up for an hour, just for the sake of amusement? 

That day we chose to do something else, and I might even in the future make the same choice. 

If you have lived in a real life situation where you felt mentally and/or physically trapped, I would call that an "Escape Room-mode". It's a dark place where you are constantly over-thinking and solving problems on your own. It's a place where no one can hear you scream, even if you scream as laud as you ever can. It's a place where the tears keep coming until they drown you, and there's just nothing you can do to stop that from happening. 

You don't get out of this escape room in 45-60 minutes. Not even close, because it's a place where you can be trapped in for many years. But if you are lucky enough and keep fighting towards the surface, it's possible to escape.

I must admit that I have lived in many escape rooms during the past years gone by, and I hope that I will never be trapped in one again. Ever. 

When I have escaped the darkness much more than once, I just wanna stay in the light and let it guide me towards the future and life. I'm not afraid of the dark, but I just don't wanna live there anymore. I refuse to. 

And I'm not saying that I would know which way to go and what road to take, but I'm on a path to somewhere and that is enough for me now. I'm not drowning anymore.

There will always be puzzels, riddles, and mysteries to solve in this life, but the best thing right now is that I'm not dealing with them from the escape room anymore. I am where I want to be, and I'm gonna keep fighting to not let anything destroy me ever again.  🖤

"Keep your demons close, but your exorcist even closer".

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Asumispalveluyksiköt vs. oma Avustajarinki!

  Miksi muutin pois asumispalveluyksiköstä? Tässä tulee mun tarina lyhyesti . Vammauduin lokakuussa 2014 lentäessäni hevosen selästä suoraan niskoilleni maneesin seinän reunaan, jolloin neliraajahalvaannuin heti sillä sekunnilla kun C-5 nikama pamahti rikki ja pirstaloitui selkäytimeen. Olin ensin reilun kuukauden teho-osastolla Töölön sairaalassa, ihan mahtavien tehohoitajien käsissä ja mua kuntoutettiin jo siinä vaiheessa eri tavoin siihen, että pystyisin irtautumaan hengityskoneesta. Omat keuhkot alkoivat jo toimia sen verran että pystyin siirtymään muuhun kuntouttavaan osastohoitoon, ensin Töölössä ja sitten sieltä Synapsiaan selkäydinvammaosastolle, jossa asuin melkein kokonaiset puoli vuotta. Yhteensä sairaala-, ja laitoskuntoutuksessa asumista kertyi noin kahdeksan kuukautta, joka on aika pitkä aika pois "kotioloista". Jäin vammautumisen jälkeen ihan "tyhjän päälle" asumisen suhteen, enkä todellakaan tiennyt miten tulisin pärjäämään missään. Minulle ja läheis...

Arvostan!

Kirjoitan blogissani vähän milloin mistäkin mulle tärkeistä asioista, ja nyt meinaan taas tarttua yhteen mua kiinnostavaan aiheeseen...   Nimittäin, kaikki on yleensä melkein liian hyvin, emmekä arvosta tarpeeksi elämän perusasioita! Terveys, onnellisuus, haaveiden toteutuminen ja se että kaikki järjestyy jotenkin, otetaan itsestäänselvyytenä. Mutta mitä jos hitto vie ei järjestykään, joka päivä on selviytymistä ja sopeutumista, eikä asiaan voi vaikuttaa.   Elämä voi muuttua silmän räpäyksessä, niin kuin esim itsellenikin kävi. Kaikki oli kunnossa, mutta kuitenkin se satula liukui hevosen kyljelle (vaikka oli kiristetty), ja tottakai mun piti pirullisesti lentää takaperin niskoilleni maneesin seinän terävään reunaan. Seuraavana hetkenä makasin maassa halvaantuneena ilman että kädet tai jalat liikkui, ja toivoin vaan että hermostunut hevonen talloisi mua... Tietty olin yksin, enkä edes voinut soittaa apua, eikä kukaan kuullut avun huutojani. Niskassa vähän tuntui, mutta tässä...

Rakkaudesta lajiin, ja muita pettymyksiä

Viikonloppuna oli GP-finaalit Laaksolla, ja kyllä oli niin siistiä seurata esteratsastusta taas kentän laidalla! Mä niin rakastan sitä lajia, ei siitä vaan yli pääse. Taisi olla kolmannet Laakson kisat mulle katsomon puolelta tänä kesänä. Meinaan vielä käydä syksyllä katsomassa kisaratoja, ja elää sitä kisafiilistä ratsastajien kautta. Kyllähän se välillä pistää ketuttamaan, kun ironista kyllä olin juuri pari päivää ennen vammautumistani tehnyt diiliä uudesta kisakaverista, muutenkin käynyt ympäri Suomea kokeilemassa hevosia pitkin kesää... Ja uuden kilpakumppanin kanssa oli jo suunnitelmia.    Talveksi vaihdan sitten sisään jääkiekko-katsomon puolelle :D ihan siitä syystä, että mua hirvittää miten pärjään pidempiä aikoja ulkona talvella, kun mulla ei ole ala-rajoissa tuntoa... Se tästä nyt vielä puuttuis, että palelluttaisin jalkani.     Mutta vielä kerran, kyllä on ollut kiva taas pyöriä hevosten parissa, ja syksyksi on suunnitteilla lisää kentän laidalla h...