Siirry pääsisältöön

Miracles don't happen here



The day I fell, a part of me was left behind. And I'm never gonna get it back.

To accept Your fate. I instantly knew the true meaning of those words, because I accepted my fate. Maybe because in that moment, it was the first and only thing I could do...  The second thing was to start fighting. To fight for what was left of me.

It's soon 3 years since my first and biggest battle begun.
It's funny how it still feels like yesterday, but maybe it's always gonna be my yesterday. Because even riding the last time feels like days ago, not years.
So all this weirdness, is because of my "yesterday".

So when accepting my fate, I started my second life. Some say it's a miracle for me to be alive, but I see it differently. It's a curse I wanna escape, a prison door I wanna unlock and walk out of llke Stallone.
But then there are you, my troops .You make me keep going, and believing in something worth fighting for. Because there are no miracles, it's about fighting towards something, and the rest is up to fate.

We all have something we love to do, but never think about losing that ability. We don't really get how lucky we really are, being able to do the things we love. A lot of things in life, are taken for granted.
 Especially people in their twenties, you think you're immortal... But let me tell you something, no one is, unless you're a Marvel character. So please be careful, with whatever it is you do.

Imagine you lost it all, everything you ever needed to be happy. Just a blink of an eye, and it would all be gone. What would you do?
 I've always loved horses, and started riding at the age of 8 (as soon as my parents let me). Later horses came always first, my own horses and my clients horses. Working with horses became my job, the best job in the world.
The only thing I didn't expect, was that my career as a rider would end before I turned 25. I was looking forward to work abroad, ride a lot and educate myself. Not to lose everything in a stupid accident.
if only I could have known... Maybe the signs were there, but I looked into the wrong direction?

Let's say this is the third year of my new life. Now when some of the battles are won, I need to start figuring out, what to do with it. But when you have been used to give all you got, it's hard to pick yourself up with an half-empty tool-box. Luckily some tools are still left, so the fact is that I should be able to start hammer something together soon.

This year I've mostly been "under construction" , but I guess I'm not exactly in a hurry either. It's just my mind that is restless.
But considering everything that's been going on, it might be just alright to take a deep breath and embrace what's still left.

Miracles don't happen here,
but a series of bizarre events will.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Asumispalveluyksiköt vs. oma Avustajarinki!

  Miksi muutin pois asumispalveluyksiköstä? Tässä tulee mun tarina lyhyesti . Vammauduin lokakuussa 2014 lentäessäni hevosen selästä suoraan niskoilleni maneesin seinän reunaan, jolloin neliraajahalvaannuin heti sillä sekunnilla kun C-5 nikama pamahti rikki ja pirstaloitui selkäytimeen. Olin ensin reilun kuukauden teho-osastolla Töölön sairaalassa, ihan mahtavien tehohoitajien käsissä ja mua kuntoutettiin jo siinä vaiheessa eri tavoin siihen, että pystyisin irtautumaan hengityskoneesta. Omat keuhkot alkoivat jo toimia sen verran että pystyin siirtymään muuhun kuntouttavaan osastohoitoon, ensin Töölössä ja sitten sieltä Synapsiaan selkäydinvammaosastolle, jossa asuin melkein kokonaiset puoli vuotta. Yhteensä sairaala-, ja laitoskuntoutuksessa asumista kertyi noin kahdeksan kuukautta, joka on aika pitkä aika pois "kotioloista". Jäin vammautumisen jälkeen ihan "tyhjän päälle" asumisen suhteen, enkä todellakaan tiennyt miten tulisin pärjäämään missään. Minulle ja läheis...

Arvostan!

Kirjoitan blogissani vähän milloin mistäkin mulle tärkeistä asioista, ja nyt meinaan taas tarttua yhteen mua kiinnostavaan aiheeseen...   Nimittäin, kaikki on yleensä melkein liian hyvin, emmekä arvosta tarpeeksi elämän perusasioita! Terveys, onnellisuus, haaveiden toteutuminen ja se että kaikki järjestyy jotenkin, otetaan itsestäänselvyytenä. Mutta mitä jos hitto vie ei järjestykään, joka päivä on selviytymistä ja sopeutumista, eikä asiaan voi vaikuttaa.   Elämä voi muuttua silmän räpäyksessä, niin kuin esim itsellenikin kävi. Kaikki oli kunnossa, mutta kuitenkin se satula liukui hevosen kyljelle (vaikka oli kiristetty), ja tottakai mun piti pirullisesti lentää takaperin niskoilleni maneesin seinän terävään reunaan. Seuraavana hetkenä makasin maassa halvaantuneena ilman että kädet tai jalat liikkui, ja toivoin vaan että hermostunut hevonen talloisi mua... Tietty olin yksin, enkä edes voinut soittaa apua, eikä kukaan kuullut avun huutojani. Niskassa vähän tuntui, mutta tässä...

Rakkaudesta lajiin, ja muita pettymyksiä

Viikonloppuna oli GP-finaalit Laaksolla, ja kyllä oli niin siistiä seurata esteratsastusta taas kentän laidalla! Mä niin rakastan sitä lajia, ei siitä vaan yli pääse. Taisi olla kolmannet Laakson kisat mulle katsomon puolelta tänä kesänä. Meinaan vielä käydä syksyllä katsomassa kisaratoja, ja elää sitä kisafiilistä ratsastajien kautta. Kyllähän se välillä pistää ketuttamaan, kun ironista kyllä olin juuri pari päivää ennen vammautumistani tehnyt diiliä uudesta kisakaverista, muutenkin käynyt ympäri Suomea kokeilemassa hevosia pitkin kesää... Ja uuden kilpakumppanin kanssa oli jo suunnitelmia.    Talveksi vaihdan sitten sisään jääkiekko-katsomon puolelle :D ihan siitä syystä, että mua hirvittää miten pärjään pidempiä aikoja ulkona talvella, kun mulla ei ole ala-rajoissa tuntoa... Se tästä nyt vielä puuttuis, että palelluttaisin jalkani.     Mutta vielä kerran, kyllä on ollut kiva taas pyöriä hevosten parissa, ja syksyksi on suunnitteilla lisää kentän laidalla h...