Siirry pääsisältöön

Everything vs. Nothing

After a pretty dramatic spring, I've finally now made "full" recovery. The surgery went a lot better than anyone could have expected, and there were no need for intensive care. That was a big relief, to wake up and understand that I was able to breath without any machines. But because of my good luck (which I'm known for), the last evening I had some trouble breathing, when my oxygen saturation went as low as 90. With a little help, everything were OK the next day, and after only 4 days I was lucky to get home (with the memory of being in the same hospital for 2 months in 2014, and 2 weeks in 2015).

All good I thought, until... I got to my 1 week check-up. Where they found out that my esophagus was still fuxxed up. So, it took nearly 3 months to get the license to eat, which of one month even without drinking any water.

So now I've been a happy-little-eater for a month. And life is good you must think? Well life is a bitch still, when you least expect it to be, but I'm out of  the hospital and still not six feet under, so I guess that should make me happy on some level, yes?

I see life as a race against time. The coffin is there waiting for us all, we just don't see that coming. When the Reaper comes, he won't be shouting "watch out" or sending you a note a week before the judgement day.
Although, this is a race against time, don't run. Slow down, look around, do what you wanna do, and be real. I hate fake people, or maybe hate is a too strong word, but they make my head explode. There's only one exceptional age to be fake, and that is when you're a child/teenager, and you don't know yet if you gonna be a bird or fish, a gangsta or a goth (or a goat?). I'm just trying to point out that childish age when you want desperetly to fit the masses. I believe that real things will happen to real people. Fake people will pass by, but they don't usually stay that long.

So life's still a bitch, but I'm trying to figure out this shit. But I'm saying I might be figuring this out for the rest of my life, so please be patient (or simply don't be). When everything you had turns out to nothing left (out of my point of view), every day is a nightmare with flashes of gold.

Reach out for everything you want, lose nothing during your path.
Error, please try again,
because the flashes of gold are the best.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Asumispalveluyksiköt vs. oma Avustajarinki!

  Miksi muutin pois asumispalveluyksiköstä? Tässä tulee mun tarina lyhyesti . Vammauduin lokakuussa 2014 lentäessäni hevosen selästä suoraan niskoilleni maneesin seinän reunaan, jolloin neliraajahalvaannuin heti sillä sekunnilla kun C-5 nikama pamahti rikki ja pirstaloitui selkäytimeen. Olin ensin reilun kuukauden teho-osastolla Töölön sairaalassa, ihan mahtavien tehohoitajien käsissä ja mua kuntoutettiin jo siinä vaiheessa eri tavoin siihen, että pystyisin irtautumaan hengityskoneesta. Omat keuhkot alkoivat jo toimia sen verran että pystyin siirtymään muuhun kuntouttavaan osastohoitoon, ensin Töölössä ja sitten sieltä Synapsiaan selkäydinvammaosastolle, jossa asuin melkein kokonaiset puoli vuotta. Yhteensä sairaala-, ja laitoskuntoutuksessa asumista kertyi noin kahdeksan kuukautta, joka on aika pitkä aika pois "kotioloista". Jäin vammautumisen jälkeen ihan "tyhjän päälle" asumisen suhteen, enkä todellakaan tiennyt miten tulisin pärjäämään missään. Minulle ja läheis...

Arvostan!

Kirjoitan blogissani vähän milloin mistäkin mulle tärkeistä asioista, ja nyt meinaan taas tarttua yhteen mua kiinnostavaan aiheeseen...   Nimittäin, kaikki on yleensä melkein liian hyvin, emmekä arvosta tarpeeksi elämän perusasioita! Terveys, onnellisuus, haaveiden toteutuminen ja se että kaikki järjestyy jotenkin, otetaan itsestäänselvyytenä. Mutta mitä jos hitto vie ei järjestykään, joka päivä on selviytymistä ja sopeutumista, eikä asiaan voi vaikuttaa.   Elämä voi muuttua silmän räpäyksessä, niin kuin esim itsellenikin kävi. Kaikki oli kunnossa, mutta kuitenkin se satula liukui hevosen kyljelle (vaikka oli kiristetty), ja tottakai mun piti pirullisesti lentää takaperin niskoilleni maneesin seinän terävään reunaan. Seuraavana hetkenä makasin maassa halvaantuneena ilman että kädet tai jalat liikkui, ja toivoin vaan että hermostunut hevonen talloisi mua... Tietty olin yksin, enkä edes voinut soittaa apua, eikä kukaan kuullut avun huutojani. Niskassa vähän tuntui, mutta tässä...

Rakkaudesta lajiin, ja muita pettymyksiä

Viikonloppuna oli GP-finaalit Laaksolla, ja kyllä oli niin siistiä seurata esteratsastusta taas kentän laidalla! Mä niin rakastan sitä lajia, ei siitä vaan yli pääse. Taisi olla kolmannet Laakson kisat mulle katsomon puolelta tänä kesänä. Meinaan vielä käydä syksyllä katsomassa kisaratoja, ja elää sitä kisafiilistä ratsastajien kautta. Kyllähän se välillä pistää ketuttamaan, kun ironista kyllä olin juuri pari päivää ennen vammautumistani tehnyt diiliä uudesta kisakaverista, muutenkin käynyt ympäri Suomea kokeilemassa hevosia pitkin kesää... Ja uuden kilpakumppanin kanssa oli jo suunnitelmia.    Talveksi vaihdan sitten sisään jääkiekko-katsomon puolelle :D ihan siitä syystä, että mua hirvittää miten pärjään pidempiä aikoja ulkona talvella, kun mulla ei ole ala-rajoissa tuntoa... Se tästä nyt vielä puuttuis, että palelluttaisin jalkani.     Mutta vielä kerran, kyllä on ollut kiva taas pyöriä hevosten parissa, ja syksyksi on suunnitteilla lisää kentän laidalla h...