It has been an extremely hard year for me, I just need to admit it for myself, and for you my readers. Last winter I was convinced that it will get easier, as long as I keep pushing trough this bullshit. I have always tried to keep my mind positive, and never wanted to show anyone my weak side... But it's not easy to keep up the good vibes, when you realize that your life has fallen apart forever. And I can tell you that it do not help to think it could be worse. Of course I'm grateful for this life, I just have to learn to live it again. That's the hardest part, to figure that out. In fact, I love life so much it hurts. And it hurts because there are too many wonderful things that I can't do anymore. I just want to be that cherful active person I used to be. I hate to be anxious, sad and under pressure most of the time. I'm not gonna lie to you about my life in that wheelchair. I'm gonna tell you the real truth. Most of the time it's shit,shit,shit,shit...

Viime sunnuntai oli aivan erityinen ja merkityksellinen päivä, sillä sai juhlistaa isänpäivää!  Tänä vuonna vietettiin yhteistä aikaa paikalle päässeiden perheenjäsenten kanssa, käymällä leffassa! Katsottiin uusin Bond-Spectre, ja tykättiin kaikki tosi paljon. Leffa oli huikean näyttävä ja tarjosi tarpeeksi actioniä, niin että isosiskonikin pysyi hereillä! Joten ilta oli tosi onnistunut. Miksi isänpäivän vietto sitten oli tänä vuonna niin tärkeä?   Tietenkin siksi että viime vuonna vietimme sitä Töölön sairaalan osasto kakkosella. Samalla juhlistimme mun poispääsyä teho-osastolta. Mun mielestä oli niin epäreilua että faija joutui viettämään isänpäivää siellä, sairaalassa.   Mutta se oli siellä mua varten, mun tukena, joka päivä. Melkein 2 kk, ajatelkaa! Tietenkin äiti oli myös aina kun pääsi, mutta jossain kohtaa sen oli pakko yrittää käydä töissäkin. Se oli tietty täysin ymmärrettävää.   Nämä kaksi upeaa ihmistä on aina valmiina edelleen aina kun heitä tarvits...

It ain't no mystery I'm all I have left I'm pushing back and running you over I've been thrown down run around Beaten 'til I hit the ground Telling you right now that it's over There's no room for mistakes All the parts are in place Say what you will but say it to my face Better back the fuck up Better shut the fuck up I'll do what I want and I'll never give up I won't be broken I won't be tortured I won't be beaten down I have the answer I take the pressure I turn it all around Lift me up above this The flames and the ashes Lift me up and help me to fly away Lift me up above this The broken the empty Lift me up and help me to fly away Lift me up I'm gonna change history Enlighten the world Teach them how to see through my eyes I'm gonna lash back check that Fatal as a heart attack Stomp out all the ugliest lies You can't convince me to change We ain't on the same page I've had my fill now there's nothing but rag...

Edellisestä kirjoituksesta onkin hetki vierähtänyt! Syy siihen on varmasti lähinnä se että mun ajatukset on lennelleet niin moneen suuntaan, etten ole saanut niistä oikein kiinni. Kun sitä punaista lankaa ei vaan löydy, ja lankakerä on tuhannen solmussa, on turha yrittää väkisin siitä vetää.    Vuosi on kulunut onnettomuudesta, ja se tietenkin herättää paljon erilaisia ajatuksia. Vaikka kuinka haluan tuntea kiitollisuutta siitä että saan edelleen jatkaa matkaani tässä elämässä, vaikka hengenlähtö olisi voinut olla todella lähellä, laukkailee ajatukset synkempiinkin suuntiin. Miten jatkaa eteenpäin  kun kaipuu entiseen kasvaa ihan tolkuttoman suureksi, ja mielen valtaa suunnaton haikeus. Sitä miettii kaikkea sitä mitä ei voi saada tai saavuttaa, vaikka pitäisi ajatella niitä asioita jotka on edelleen mahdollisia. Loppupeleissä kaikki on vaan itsestä kiinni, vaikka fyysisiä rajoitteita onkin paljon.    Enää en voi tehdä kovaa jalkatreeniä ja tuntea sitä adrenali...