Tässä alkaa pikkuhiljaa oppimaan että mikään ei oikein mene suunnitellusti, ja jos käy niinkin hyvin että menee, tuntuu se pieneltä ihmeeltä. Kaks askelta kun harppaat eteenpäin, niin ainakin yhden liut takaisinpäin samantien. Hetken kun jostakin saa nauttia, niin sitten seuraavaksi tapahtuu jotain ikävää.
10 kuukautta on kulunut omilla ehdoillani, step by step, day by day, ja haluaisin jo muutakin ajateltavaa kuin sen että miten se oma keho tänään taas reagoi. Näin se vaan menee, ja kehoa on kuunneltava.
Tein kuitenkin päätöksen että haluan jo muutakin, ja olen ottanut ensiaskeleet kohti työelämää, hyvin pienimuotoisesti, mutta kuitenkin! Elämä ei koskaan tule olemaan sellaista kuin se oli, ja rehellisesti sanottuna olen menettänyt hemmetin paljon, mutta nyt mennään eteenpäin näillä jäljellä olevilla eväillä.
Tulevaisuutta on vaikea suunnitella, kun kaikki tuntuu niin epävarmalta, mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä, koska tapahtuu niin paljon muutoksia. Tällä hetkellä en haluais muuta kuin takaisin sen normaalin ihmisen elämän, että saisin tehdä töitä ja elää niin kuin parikymppisen kuuluukin. Kun katson ympärilleni, näen laajan tukiverkoston joka mahdollistaa mulle paljon asioita. Loppujen lopuksi kaikki on musta itsestäni kiinni.
En pysty enää kävelemään, juoksemaan tai ratsastamaan, I need to live with that, mutta on olemassa muutakin, eikö niin? Tätä kirjoittaessani tunnen väkisinkin palan kurkussani, enkä voi estää kyyneleiden tuloa... Tää on mun selviytymistarina nimeltään loppuelämä. Ehkä tää tuska vielä joku päivä helpottaa.
Kun muistelen 10 kuukautta taaksepäin en voi lopulta tuntea kuitenkaan kuin kiitollisuutta, siitä että olen kuntoutunut tähän pisteeseen. Suuri kiitos Töölö-teholle, muistelen teitä mahtavia tyyppejä tänään <3
10 kuukautta on kulunut omilla ehdoillani, step by step, day by day, ja haluaisin jo muutakin ajateltavaa kuin sen että miten se oma keho tänään taas reagoi. Näin se vaan menee, ja kehoa on kuunneltava.
Tein kuitenkin päätöksen että haluan jo muutakin, ja olen ottanut ensiaskeleet kohti työelämää, hyvin pienimuotoisesti, mutta kuitenkin! Elämä ei koskaan tule olemaan sellaista kuin se oli, ja rehellisesti sanottuna olen menettänyt hemmetin paljon, mutta nyt mennään eteenpäin näillä jäljellä olevilla eväillä.
Tulevaisuutta on vaikea suunnitella, kun kaikki tuntuu niin epävarmalta, mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä, koska tapahtuu niin paljon muutoksia. Tällä hetkellä en haluais muuta kuin takaisin sen normaalin ihmisen elämän, että saisin tehdä töitä ja elää niin kuin parikymppisen kuuluukin. Kun katson ympärilleni, näen laajan tukiverkoston joka mahdollistaa mulle paljon asioita. Loppujen lopuksi kaikki on musta itsestäni kiinni.
En pysty enää kävelemään, juoksemaan tai ratsastamaan, I need to live with that, mutta on olemassa muutakin, eikö niin? Tätä kirjoittaessani tunnen väkisinkin palan kurkussani, enkä voi estää kyyneleiden tuloa... Tää on mun selviytymistarina nimeltään loppuelämä. Ehkä tää tuska vielä joku päivä helpottaa.
Kun muistelen 10 kuukautta taaksepäin en voi lopulta tuntea kuitenkaan kuin kiitollisuutta, siitä että olen kuntoutunut tähän pisteeseen. Suuri kiitos Töölö-teholle, muistelen teitä mahtavia tyyppejä tänään <3
<3 <3 <3 me ollaan niin kiitollisia, että saatiin pitää sut! Niin pelottavia oli ne hetket sun onnettomuuden jälkeen! Elämä sai onneksi jatkua ja saat kokea vielä monta ihanaa asiaa, vaikka se ei aina siltä tunnukaan kun kroppakin ottaa itteensä joka toisesta asiasta... voiMia vaan ja uskoa tulevaan! <3
VastaaPoista<3 ootte niin tärkeitä mulle!
PoistaTack för dina berättelser och delningar Nicole! Det är fint att följa med hur du mår och känner! Kram!
VastaaPoista