Kohta se on... Nimittäin kesäkuu! Mihin tää aika on mennyt? Aika tuntuu kulkevan jotenkin erilailla kuin ennen. Viime syksynä aika tuntui pysähtyvän, sinä päivänä, 6.10. Alkoi pitkä harmaa ajanjakso, josta tuli mun elämän suurin kamppailu. Joulut, pääsiäiset ja muut pyhät vaan lipui ohi, ja tuntuu ihan hullulta, että pian ollaan jo juhannuksessa.    Kaikesta huolimatta, asiat on nyt aika hyvin, ja alkaa tuntua että kyllä se elämä tästä vielä jatkuu. Vaikka tuntuukin että oon sopeutunut tilanteeseen ihan hyvin, niin onhan tässä omat haasteensa. Kevät on vielä siitä haasteellinen vuodenaika, että aiemmin se tarkoitti kisakauden alkamista. Kalenteri oli jo täynnä kisapäiviä ja alkavan kauden tavoitteet oli asetettu. Valmentaja kävi kerran viikossa, ja loput treenit suunnittelin itse. Ratsastuksen ohella oli myös tavoitteellista treeniä salilla, ja kevättä kohden lisäsin myös juoksulenkkejä. Voi että miten paljon kaipaankin juoksulenkkejä! Ulkoillessa kun lenkkeilijöitä tulee vas...

Kirjoitan blogissani vähän milloin mistäkin mulle tärkeistä asioista, ja nyt meinaan taas tarttua yhteen mua kiinnostavaan aiheeseen...   Nimittäin, kaikki on yleensä melkein liian hyvin, emmekä arvosta tarpeeksi elämän perusasioita! Terveys, onnellisuus, haaveiden toteutuminen ja se että kaikki järjestyy jotenkin, otetaan itsestäänselvyytenä. Mutta mitä jos hitto vie ei järjestykään, joka päivä on selviytymistä ja sopeutumista, eikä asiaan voi vaikuttaa.   Elämä voi muuttua silmän räpäyksessä, niin kuin esim itsellenikin kävi. Kaikki oli kunnossa, mutta kuitenkin se satula liukui hevosen kyljelle (vaikka oli kiristetty), ja tottakai mun piti pirullisesti lentää takaperin niskoilleni maneesin seinän terävään reunaan. Seuraavana hetkenä makasin maassa halvaantuneena ilman että kädet tai jalat liikkui, ja toivoin vaan että hermostunut hevonen talloisi mua... Tietty olin yksin, enkä edes voinut soittaa apua, eikä kukaan kuullut avun huutojani. Niskassa vähän tuntui, mutta tässä...

Nyt loppu lomailu ja aletaan treenaan! Viikko vierähti himassa fysioterapiaan pääsyä odotellessa, ja tällä viikolla päästiin taas vauhtiin, kun avoterapiat alkoi. Kolme kertaa viikossa käyn taas Synapsiassa, jossa olen ollut aiemmin 5 kuukautta laitoskuntoutus-jaksolla.   Ehdotin mun uudelle fyssarille tänään salitreenejä, ja sinnehän me myös mentiin. Aiemmin oon tehnyt treeniä vaan yhdessä laitteessa ja käsipainoilla, tänään otettiin kolme uutta liikettä/laitetta mukaan, siistiä!! Tehtiin olkapäitä, lapoja, vähän selkää... On se hienoa että ilman käsien puristusvoima ja sormitoimintaakin voi treenata! Tuli hyvä lihastasapaino-harjoittelu myös samalla, ja muuten teen lähinnä  kestävyyspituisia sarjoja, mikä edesauttaa pyörätuolilla kelaamista. Vasemman käden kanssa varsinkin fyssari avustaa, jotta saisin tehtyä koko liikeradan. Oikea puoli taas on paljon vahvempi, mutta kompensoin liikaa hauiksella.   Lopuksi pääsin taas kippiin harjoittelemaan seisomista, mikä on mulle...

Ajattelin tässä jutussa käydä vähän läpi mikä on auttanut mua pysymään järjissäni tän koko prosessin aikana. Tietenkin perhe, ystävät ja läheiset on olleet mulle se suurin tuki ja turva, mutta toinen iso juttu mulle on nyt ja aina, musa! Muistan miten iso juttu se oli, kun faija osti mulle heti teho-osastolle radion, ja eka biisi jonka radio rockilta kuulin oli In Flamesin "through oblivion". Sen jälkeen itkin aina kun se biisi tuli radiosta, kun sen tuoma tunne oli niin älyttömän voimakas... Muita tärkeitä bändejä on koko ajan olleet myös esim. Slipknot ja Children of Bodom .   Myös keikoilla on jo tullut käytyä. Slipknotin helmikuista Jäähalli-keikkaa en olisi jättänyt väliin mistään hinnasta, ja olin nähnyt bändin jo kaksi kertaa aiemminkin. Myös Raskasta joulua-kiertueen Helsingin keikka tuli nähtyä, vaikka olin vasta muutaman viikon ennen sitä päässyt pois sairaalasta.  Oli aivan mahtava fiilis kun käsien kuntoutus eteni, ja yhtäkkiä pystyin käyttämään kännykkää ja...

Vajaa viikko kulunut siitä kun muutin tähän uuteen kämppään, ja tähän mennessä itä-Helsinki on yllättänyt positiivisesti :p tuntuu hyvältä kun on taas koti, viimeiset 7kk:ta kun meni sairaaloissa ja kuntoutuksessa. Elämässä alkaa taas olla järkeä, ja odotan kovasti kesää ja sen mukana tulevia tapahtumia. Viimeiset puoli vuotta on ollut mulle yhtä pitkää syksyä, terveyden kanssa kamppailua, vaikka suurta edistymistäkin on tapahtunut. Olen kuitenkin ollut onnekas, kun mun ympärillä on koko ajan ollut ihan mahtavia ihmisiä tukena ja turvana <3  Helatorstai on aiemmin niin monena vuotena merkinnyt kisapäivää hevosten parissa... Tänä vuonna olen penkkiurheilijan roolissa ja seuraan MM-lätkää... Noh, koetan olla katkeroitumatta liikaa, ja nautin nyt elämästä vähän eri tavalla. 'Cause  remember, it could always be worse.

Mun eka postaus! Nyt mustakin tuli bloggaaja. Vierastan kyllä tuota "bloggaaja" sanaa, kuvailisin ehkä tätä enemmänkin brain stormaukseksi. En aio postata itsestäni jatkuvasti selfieitä huulet mutrulla, esitellä ruoka-annoksia,tai puhua muodista. Not my cup of Tea. Aion itsekkäästi kirjoittaa suoraan ja jakaa tarinaani, enkä aio miellyttää ketään. Enjoy it or hate, I don't care.